Nokiasta luopumisen tuskaa!

Mitä meillä on nyt, kun Nokiakin on mennyttä, pyörii suomalaisten mielen päällä näinä iltoina.

Ongelma on globaali, sillä vaikka me suomalaiset olemme hiljaa pää hartioiden välissä, niin ulkomaalaisilla on tarve luoda kohdattaessa meihin kaupallinen kontakti oman hyvinvointinsa nimissä.
Mitä nyt huudetaan Soomi-pojalle kanarialaisessa pubissa, kun "Nokia, Nokia, Finland" herättää pelkkiä aggressioita? Riittääkö pelkkä "Räiikköönen, räikköönen" vai ottaako tarjoilija siinäkin ison riskin?
Suomalaisen loma on tätä nykyä helpolla pilattu, jos ei osaa oikeita sloganeita ja pysy ajantasalla. Voisi olla parempi, kun ei sanoisi mitään - jollei vielä tunne Valtteri Bottasta, ja jollei Valtteri Bottas ryssi meidän odotuksiamme. Ja sitähän ei voi tarjoilijakaan vielä tietää.

Maagisen lämpimänä syyskuisena päivänä vuonna 2013 identiteettimme sai kolauksen, joka on suuruudeltaan mallia Nokia 1011. Muistatte varmaan sen mellakkapampun, jonka omistaminen oli aikoinaan etuoikeus, ja joka kaivettiin myhäillen povitaskusta. Ja siihen oli lähes pakko huutaa - jollei kuuluvuussyistä niin näyttävyyden tähden.
Nokia Lumian rinnalla ysäripamppu oli yhtä alkeellinen kuin nykyiset Nokia-puhelimet ovat olleet Applen rinnalla. Jotain oli pakko tehdä.
Oli joko pakko luiskahtaa kaltevalta pinnalta jonnekin huitsin Nevadaan (- miksihän se muuten on Nevada, miksei Arkansas tai Teksas?) tai yksinkertaisesti ottaa kädestä kiinni toista räpiköijää, Microsoftia.

Tätä kirjoittaessani toinen silmäni osui tv-ruutuun ja jähmettyi. Enbuskella oli kädessään pakasta otettu uusin Lumia-malli, jonka hän kääri nopeasti muovikuoristaan ja asetti alasimelle. Sitten alkoi leka heilumaan. Muovinkappaleet lensivät ja Enbusken hiuskarvat heiluivat kuin saranat. Nokian kuolemisen katsominen oli itaralle veronmaksajalle tuskallista. Sitä olisi ollut vielä vaikeampi katsoa, jollei Enbuske olisi huutanut väliin kiitoksia yläasteen liikunnanopettajalle ja joillekin muillekin randomeille tahoille.

Viha sai siis muitakin kohteita kuin varsinaiset yrityskaupat aiheuttivat.

Mistä nokialaisen menettämisessä lopulta on kysymys? Onko pahinta suomalaisen vientituotteen ylpeilystä luopuminen vai sen tunnustaminen, että Suomi ei pysy teknologiakehityksen mukana? Jos Suomella ei ole yhtään Nokian kaltaista lippulaivaa maailmalla, niin mitä sitten?
Niin.
Mitä sitten?

Kenen on syy, kun lapsi häiriköi?

Taas on aloitettu nujakointi siitä, mihin syyttävän sormen tulisi osoittaa, kun lapsi käyttäytyy moukkamaisesti koulussa. Jos syy ei ole koululaitoksen, se näyttää olevan automaattisesti vanhempien.

Pintaa raapaisematta on sekä mahdotonta että loukkaavaa leimata kotia pelkästään siksi, että lapsi häiriköi kerran tai toistuvasti.
On sanomattakin selvää, että lapsen kertomuksen pitäminen absoluuttisena totuutena on silkkaa typeryyttä, eikä siihen kannata yhdenkään vanhemman sortua. Mutta ei pidä myöskään kategorisesti väittää, että vanhemmat ovat syyllisiä lapsen käytökseen, joka voi olla vaikeasti siedettävää ja rajoitettavaa kotonakin.
Usein nämä perheet, joissa lapsen käytös on haastavaa monista selvittämättömistä syistä, yrittävät tehdä kaikkensa. Monesti he hakevat apua kodin ulkopuolelta, kun omia hihoja ei enää ole. Siksi ei ole kovin hedelmällistä tehdä kahtiajakoa hyviin ja huonoihin perheisiin kovin pinnallisilla syillä.

Väite, että ongelmakodissa kasvaa ongelmalapsi on typologiaa. Nämä yhdyssanat eivät liity toisiinsa millään muulla lailla kuin että ne sisältävät osan "ongelma".
Hyvin usein ongelmakoti antaa lapselle väärän mallin toimia yhteiskunnassa, ja siten ohjaa lasta huonoon käytökseen. Mutta on kolme muutakin skenaariota. Täysin sekavista olosuhteista voi kasvaa koulun näkökulmasta oikeanlaisia, kunnollisia lapsia. Nämä lapset ovat hiljaa tunneilla ja menestyvät vähintään kohtalaisesti. Kodeissa, joissa yritetään kasvattaa lasta oikein, voi myös kehittyä sekä koulusiistejä että -siivottomia lapsia.

On vanhempien edesvastuuttomuutta antaa lapsen häiriköidä koulussa. Siiihen on puututtava lain sallimin keinoin. On keskusteltava - tai yritettävä keskustella huoneestaan tyrkkivän, huutavan lapsen kanssa. Joka kerta. Jos tulosta ei synny, voi edes sanoa yrittäneensä kaikkensa.

Yhtä vastuutonta on tehdä yksioikoisia päätelmiä lapsen kotikasvatuksesta, kun opettajalla tulee hänen kanssaan sanaharkkaa.
Jos aina on etsittävä syyllisiä, on myös kyettävä perustelemaan väitteet. Milla tavalla koti on huono? Millaiset ovat vanhempien asenteet, elämäntavat ja resurssit?
Vasta kunnon taustatiedoilla voidaan lyödä vanhempien otsaan ikuinen leima.

Kellä on oikeus suruun?

Suru on ilon vastakohta. Kun ihminen menettää jotain rakasta, itselleen tärkeää, suru tulee tekemättä, tilaamatta ilon jättämään tyhjään aukkoon.
Suru on inhimillinen tunne - mieliala, jonka valtaan terve ihminen joutuu lähes väistämättä elämän varrella. Voisi myös sanoa ettei elämää voi elää pelkästään onnen kehdossa; niin oleellisia asioita menetykset ihmisyydessä ovat.

Mutta kuka määrittelee sen, mikä on sopiva aika kokea surua, ja milloin surullisuus on jopa kokonaan kohtuutonta?

Netissä tiuskitaan, kuinka typerää on surra sitä tai aivan ällistyttävää surra tuota. Jopa keskenmennyttä raskautta on joidenkin mielestä turha itkeä. Ja ääliöitä ovat he, jotka vollottavat muiden kuin ihmisten perään.
Meiltä kuoli koira.
Miten kauan saan itkeä? Mitä sanon tuntikausia lohduttomasti itkevälle kumppanilleni, jolle koira oli hetkittäin ainoa positiivisia signaaleja huiskien ja nuollen suonut läheinen? Silloin, kun minä allekirjoitutin vastenmielisiä papereita ja käänsin hänelle selkäni, koira laski korvansa päätä myöten, katsoi myötäeläen miestäni silmiin ja nuolaisi kasvoja. Kun mies vastasi hellyyteen, koira antoi tuplasti lisää huiskutuksia ja haukahti rohkaisevasti.

Koira vinkui ilosta tullessani töistä kotiin kymmenen vuoden ajan. Viimeistä edellisenä päivänä se ei päässyt enää ovelle, sillä jalat eivät kantaneet. Mutta sen karvattomaksi ajellusta hännästä kuului pauke, kun se heilutti sitä lattiaa vasten. Tiesin löytäväni iloisen ilmeen nurkasta, portaiden alta.

Tänään on ensimmäinen päivä, kun nousimme sängystä ilman yhtään kaivonhajuista aamupusua. Kestopusuttelijamme on kirmailemassa toisten edesmenneiden koirien kanssa kivuttomassa, hellien lemmikkien paratiisissa.

Esikoiseni sinnitteli ruokapöydässä pala kurkussaan. Hänen ystävänsä olivat ilmoittaneet osanottonsa koiran kuoleman johdosta, mikä oli hänen mielestään hieno ele. Yksi niistä ystävistä oli menettänyt oman isänsä vuosia sitten. Tämä nuori mies kuitenkin ymmärsi jotain oleellista surusta. Se on omakohtainen kokemus. Kuopustani suru koskee kovemmin. Hän oli mukanani pikkupoikana hakemassa koiraa Pasilan rautatieasemalta. Hänen bassoääninen itkunsa kuuluu vieläkin korvissani, eikä sitä poistanut hiusten silittäminen ja muistuttaminen, että kyse oli vain koirasta.

Loppujen lopuksi - menettääkö ihminen mitään osoittaessaan myötäelämistä toisen surussa, vaikka ei itse surun rakennetta ja surun kohdetta tuntisikaan? Eikö ihmisen tehtävä tässä maailmassa ole auttaa toista vastamäessä ja riemuita yhdessä myötäisessä? Yksikään meistä ei ole tunteiden tuomari eikä niin viisas, jotta voisi määritellä oikeutuksen menettämisen suruun.
Jopa äiti, jonka rakastama lapsi varttuu rikolliseksi ja kuolee huumeisiin, saa vapaasti huutaa menettämisen tuskaansa.

Sekä hän että varsinkin hän.

Mannerheim istuikin kirahvin selässä

Mitä yhteistä on näyttelijöillä Mikko Nousiainen ja Telley Savalas Otieno?

Voisi väittää, että he kummatkin ovat miehiä, jollei vahingossa ole vilkaissut Otienosta otettua kuvaa, jossa hän esittää drag gueenia elokuvassa Fluorescent Sin.

Puhun suuremmalla suulla kuin kulttuuritietämykseni antaa myöten, mutta väitän silti, että Otienoa ei Suomessa tuntenut vielä kukaan ennen kuin Ilta-Sanomat kirjoitti hänestä viihdesivuillaan 15.8.2012.

Mikko Nousiainen on puolestaan astunut suomalaisten olohuoneisiin yhdeksänkymmentäluvulla siitä samasta ovesta kuin blondi tuli taloon. Tapahtumasta on jo niin kauan, että blondin nimi on hälvennyt anuspäästäni. Mutta Nousiainen on pysynyt muistissa sittemmin erilaisten perimiehekkäiden roolien ansiosta; näistä yhtenä mainittakoon osa Levottomat-elokuvassa, jonka muisto saa kissankelloni vieläkin tihkumaan eroottisia säveliä.

Otieno ja Nousiainen pystyvät siis kummatkin näyttelemään rooleja, jotka saavat katsojat punastelemaan. Entä sitten? Eiköhän siihen pysty jokainen näyttelijäksi itseään tituleeraava.

Otieno ja Nousiainen pystyvät kummatkin näyttelemään myös Marsalkka Mannerheimia uskottavasti. Ai jaa.
Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Nousiainen sai kuitenkin Marsalkan hevosen kengästä ja tilalle palkattiin Otieno.

Alunperin elokuva Suomen Marsalkasta piti myöskin tehdä kunniallisella liki 13 miljoonan euron budjetilla, josta elokuvasäätiön tuki olisi ollut 450 tuhatta. Suomalaisohjaajien ja tuottajien rinnalla olisi toki nähty ulkolaisverta sivuosissa, sillä olihan Marski maailmankansalainen.

Aikojen saatossa Marski-produktiolle kävi niin kuin omalle elämälleni. Se lähti käsistä ja suuntahan on yleensä maan vetovoiman ansiosta alaviisteinen. Sekä elämäni että Mannerheim-elokuva livahtivat aika kauas siitä, mitä oli suunniteltu.

Yhtä kauaksi kuin minä päädyin menestyksekkäästä kirjailijaurasta, suomalainen marsalkka matkasi maailman poikki Afrikkaan. Niillä ponnisteluilla kuin minun varsinaisen leipätyöni piti pyöriä venäjänkaupan parissa, kohuelokuvan kotoisasta järvimaisemasta sukeutui helteinen savanni. Entäpä minun verotettavat vuosituloni? Ei puhuta niistä. Yhtä hissukseen kannattaa olla Marsalkkaan lopulta käytetystä budjetista. Siinä on yhtä paljon nollia kuin minun tilini saldossa, joka on vain itseni ja Osuuspankin tiedossa.

Marsalkka Mannerheim saa kuulemma vapaasti kääntyä haudassaan. Hänen elämäänsä liittyneitä ihmissuhdeasioita saa kaivella fiktiivisesti ja osaa näytellä vaikka jääkarhun taljaan kääriytynyt muklukki. Se ero ainakin minulla ja Mannerheimilla on, että muklukin kavereitakaan ei kiinnosta, ketä minä suutelen lumimajassani.

Mikko Nousiaiselle sellaiset terveiset, että ei kannata laittaa suuta nutturalle. Hän näyttää kuitenkin parhaimmalta kädessään se tutuin, oma ase.

Turhanräksyttäjiltä voi oppia paljon!

Eilinen oli uudenoppimisen päivä.
Olin aina ihmetellyt, mitä kaikkein tylyimmät ihmiset mahtavat saada käytöksellään. Nyt tiedän, että he eivät välttämättä saa itse mitään - edes pönkitystä heikolle itsetunnolleen -, vaan ovat meitä muita varten. Jalostamassa meitä ihmisyydessämme.
He ovat elämässä oppimisen kannalta tärkeämpiä kuin perustyytyväiset.

Valaistumiseen tarvittiin tällä kertaa yksi hyvinpukeutunut rouva ja elämässään kovia kokenut keski-ikäinen - minä. Tapahtumapaikkana oli tuppukylän suoramyyntihallin kassa. Yrityksemme, josta yritän tehdä humanismin tyyssijaa, mutta jonka ratista puuttuu ohjaustehostin.

Tervehdin naista jo ennen kuin hän ehti saada ostoksensa, gluteenittoman keksipaketin, kassalle. Vuoropuhelu jatkui näin: "Kerropa, kuinka kamalan vanhoja nämä ovat, kun pohjassa on 15/12?" Pyörittelin pakkausta ja totesin merkinnän ilmoittavan valmistuspäivän, ja että keksit säilyvät normaalisti kahdesta kolmeen kuukautta.
Rouvan kasvojen ilme kävi närkästyneemmäksi: "Paljonko tästä saa alennusta, kun osa on rikki?". Läpinäkyvästä pussista pilkotti siistissä rivissä liuta täydellisiä pikkuleipiä, joiden päällä lojui yksi onneton halkinainen. "Ei yhtään", pahoittelin.
Keskustelu jatkui nopealla toimintatapojemme esittelyllä. Että pienyrittäjät ovat tuotteittemme takana ja myymme heidän tavaransa puuttumatta itse hinnoitteluun. Tietoisku aiheutti kasvoilleni kosteudentunteen, joka sikisi pyhähdyksestä: "Kyllä minä toimintatapanne tiedän!"

Pikakelasin pari repliikkiä taakse päin ja jäin miettimään, mikä tässä loppuviimein olikaan se ongelma. Rikkoutunut leivonnainen, hinta, päivämäärä? Rouvan vaihdevuodet? Minä, joka en ymmärtänyt korvata muotopuolta keksiä omasta lompsastani?

Maailma? Maailma, joka on epätasa-arvoinen, ja jonka vuoksi aina jollekin jää viimeinen paketti, jossa yksi keksi on halki?

Tulin kotiin ja avasin television. Vetäydyin täkin alle ja annoin dokumentin avata minulle toisenlaisen totuuden.

Tapahtumapaikkana oli kaupunki Afrikassa. Ihmiset olivat surullisia, mutta kenelläkään ei näkynyt pikkuleipiä.
Mombasassa, Keniassa, erään hotellin työntekijät elivät minimipalkalla. Osa oli kuollut jo nälkään ja sairauksiin, mutta eloon jääneet osoittivat mieltänsä, koska palkkaa ei ollut maksettu vuoteen ja kolmeen kuukauteen! Perheen äiti pidätteli itkuaan lapsen kysyessä ennen kouluun lähtöään, miksi ei saanut teetä. Äidin vastaus oli aina sama. Aamupalaan ei ollut rahaa.

Brittireportteri itki kameroiden edessä nälkiintyneiden kanssa.
Minun kasvoni olivat hetkeä aiemmin kostuneet lihavan rouvan närkästyneestä syljestä.
Jotkut kenialaiset murehtivat, kun likaista vettä täytyy hakea 20 kilometrin päästä jalan. Muuan suomalaiset eivät kestä, kun yksi keksi kahdestakymmenestä on halki.

Maailma opetti minut eilen arvostamaan töykeitä turhanmarisijoita.
Ilman heitä minulla ei olisi kasvunpaikkoja. Niitä hiljaisia pieniä hetkiä, jolloin totean, että minulla on kaikki.

Keskiluokkaisen elämän ykköspalkinto on apteekin korkea jakkara

Katselin televisiosta brittiohjelmaa, joka sai minut mietteliääksi.
Vauvaperhe seisoi palaneen omakotitalonsa raunioilla surkuttelemassa vakuutuksensa raukeamista ennen tulihelvettiä. Isä ja äiti poseerasivat jämäkkä kypärä päässään lahojen puurakenteiden alla. Äidin sylissä jokelsi vauva, jonka kalju kiilsi kilpaa kypärien kanssa. Vauva hieroi ohimoaan merkitsevästi, mutta vanhemmat vain vaahtosivat vakuutuksestaan.

Pariskunnalla oli suomalaisittain jo ihan riittävä määrä lainaa kuoletettavana, mutta he päättivät rakentaa pystyyn jääneiden tiiliskivien päälle entistä ehomman lukaalin, jonka mittasuhteet vaativat parinsadantuhannen lisälainan. Sitä ei oltu vielä myönnettykään, kun mies jätti varsinaisen työnsä ja muutti rakennusmaalle tuhlaamaan jostain ilmestyneitä käteisvaroja. Mitä ihmettä? Miksi?

Vilkaisin ohimennen naamakirjapäivityksiä. Ystäväni Jakke ilmoitti menevänsä puolen vuoden virkavapaan jälkeen töihin. Kaverit onnittelivat - tai vinoilivat kuten minä. Kerroin, että ihminen on syntynyt tekemään työtä ja kuolemaan, kun ei enää pystyisi siihen.

Tässä kohtaa käännyin sohvalla valaistuneena ja tajusin ymmärtäneeni jotain uutta. Kirjoittamani kommentti ei ollutkaan niin hanurista temmattu kuin sen oli tarkoitus.

Lähestulkoon heti kävelemään opittuaan ihmislasta opetetaan siivoamaan jälkensä. Karkkipaperit roskiin, lelut laatikkoon, astiat koneeseen. Kouluikäisen tärkein tavoite on pakertaa hyviä arvosanoja, olla päätä parempi muita, jotta jonain päivänä voisi kiivetä heidän ylitseen nykyisin erittäin kilpailutetuille opiskelupaikoille. Miksi?

Vain siksi, että saisi työpaikan, jossa voisi paiskoa hommia väsyneeseen eläkeikään asti. Työstä saaduilla nivelrikkoisilla polvilla on syytä kuitenkin kyetä klenkkaamaan apteekkiin lääkereseptijonoon. Kyynärpäitä tarvitaan sielläkin, sillä niitä korkeita jakkaroita ei ole kuin yksi.
Eläkeiän omatoimisuutta ei voi aliarvioida. Ilman sitä voi joutua hoitokotiin, jossa ei saa nykyään edes ruokaa, kehutaan.

Sen lisäksi, että oivalsin elämän olevan aika tylsää, hahmotin edellä kuvaillun skenaarion koskevan vain osaa meistä. Ne, jotka äheltävät niska jumissa päätyäkseen sille korkealle jakkaralle apteekkiin, ovat keskiluokkaa. He ovat niitä, joiden elämän tarkoitus on rakentaa ja ylläpitää ympäristöä varakkaita varten. He ovat myös niitä, jotka eivät onnistuneet kipuamisessa, vaan putosivat telineiltä jossain ennalta arvaamattomassa paikassa. Eivätkä he onnistuneet syntymään perheeseen, jossa annettiin kultalusikka, design-vaatteet ja golfmaila jo ristiäisissä.
Kaikki alkaa siitä, kun arpa on heitetty geenirihmastossa. Joko perit keinot edetä päitä myöten tai joudut pilariksi rakenteisiin.

Keskiluokkaiset pakertavat yläluokan puitteet juuri sinä aikana, kun se puttaa viheriöllä. Rahakkaiden mailojen heilahtelun tahtiin heiluvat imurinvarret sviiteissä ja kokinlakit gourmet-keittiöissä. Aina siihen asti, kun työläinen vapautuu eläkkeelle, jonka määrä pienenee valtaasanelevien, arpaonnella koottujen hallitusten päätösten myötä.

Kypärät päissään seisovat perheen isä ja äiti laittoivat muuten uuteen taloonsa samanlaisen olkikaton kuin palaneessa talossa oli.
Jotkut asiat eivät muutu koskaan. Epätasajakoa ja arpaonnea, elämänmittaista rakentamista.
Muistakaa kuitenkin se kypärä!

Milloin pojasta kasvaa mies?

Synnytin ensimmäisen poikani aikana, jolloin odotusarvo aikuistumisiän suhteen oli noin kahdeksantoista vuotta. Olen suhteellisen simppeli nainen, joten ajattelin, että tuon ikämarginaalin jälkeen minulla on yksi huoli vähemmän. Unelmoin myös katkeamattomista yöunista, säästyneistä rahoista ja hyväkuntoisista hermoista. Ajattelin, että jotain muuttuu oleellisesti - muutakin kuin että lakkaan saamasta lapsilisää.

Lapsilisistä voisin purnata pitkän pätkän, mutta koska purnaus ei todennäköisesti vaikuta lakiin, päädyn toteamaan, että jälkeläinen ei todellakaan lakkaa kuluttamasta 17-vuotiaana. Toimisikohan, jos sanoisi pojalle, että lapsilisän loppuminen on valtion vinkki - nyt kuuluisi olla ammatti luettuna ja oma luukku katsottuna! En vain suoralta kädeltä saa mieleeni yhtään ammattia, johon valmistutaan heti peruskoulun loppumisen jälkeen...

Juridisesti ja kuvainnollisesti poika siis astuu ulos luukkuhousuistaan ja kolkuttaa ensimmäisen kerran Alkon ovea 18-vuotiaana. (Kuvakieli kannattaa ottaa huomioon tuossa housuasiassa ja unohtaa viinakaupan kohdalla.) Poikani on lakannut olemasta poika pienellä peellä. Hän on täysikokoinen kaikin mitattavin osin. Minusta itsestäni on tullut pieni kaikin kriteerein - en tiedä mistään sen enempää, olen jopa päätä lyhempi ja varsin vanhanaikainen, mitä tulee kasvatusasioihin.
Niin, minähän ajattelin joskus, että miehet alkavat ottaa vastuuta itsestään aikuistuttuaan, eikä minun tarvitse kytsiä heitä kotiin aamuyön hämyisinä tunteina. He ilmoittavat itse, missä ovat, sillä syöväthän he edelleen ostamaani ruokaa ja maksattavat minulla laskujaan. Vai?
He myös siivoavat itse jälkensä, sillä onhan se reilua muita kortensa kekoon kantavia kohtaan. Vai?

Kierrän retorista kysymystäni vapaaehtoisesti, sillä olen alkanut ymmärtää jotain tästä kokonaisuudesta. Ja voin tässä vaiheessa sanoa, että vielä synnytyslaitoksella en ymmärtänyt.

Olen alkanut vakuuttua siitä, että äidin on turha odottaa mitään erityistä vapautusta mistään, vaikka huoltovastuuta ei enää ole. Minulta kysytään edelleen, miksi ostan tietyn firman ravinnoksi kelpaamattomia karjalanpiirakoita jääkaappiin, miksi olen keittänyt perunoita ja lihakastiketta tai miksi olen ollut keittämättä. Miksi ostan Coca Colaa, joka ei ole sitä aitoa, vaan saman näköistä ja makuista toisen firman sokerilientä.  Jonka jälkeen minua informoidaan, että kotona ei ole taaskaan mitään syötävää.

Onneksi tiedän, mitä varten käyn töissä. Se ikään kuin aukenee minulle aina uudelleen.

Pojan elämä muuttui ainakin vapautuneemmaksi. Esimerkiksi satunnaisen tupakan voi imeä äidin silmien edessä ja naukun kaataa kurkkuun ilman ympäriltä kuuluvia loksahtelevia ääniä. Päihteistä on äidillä lupa keskustella vain varovaiseen sävyyn ja valmistautua kuulemaan olevansa aivan liian sinnikäs. Mitä tulee kukkiin ja mehiläisiin - niistä meillä ei ole puhuttu enää sen jälkeen, kun luin pojan yläasteella kirjoittamia terveystiedon kokeen vastauksia. Tajusin, että nykyaikana munasolun hedelmöittämisestä kilpailevat tuhannet siittimet.
Niin ovat ajat muuttuneet. En ole kuitenkaan vielä isoäiti, mistä voi päätellä ehkäisyvalistuksemme riittävyydestä jotain. Onneksi olemme myös kuljettaneet miehenalkuja maailmalla, joten he eivät ole voineet välttyä istumasta täydessä lentokoneessa kitapurje heiluen kirkuvan lapsen vieressä. Se on ehkäisyvalistusta.

Toinen synnyttämistäni pojista on nyt aikuinen. Silti, jos minulta kysytään, montako poikaa minulla on huollettavana, vastaan, että kolme. Omituista matematiikkaa?

Niin kuin biologiakaan ei ole nykyään entisellään, kaikki muukin on muuttunut.
Nykyään sanat mies ja poika ovat toistensa synonyymejä ja niitä käytetään tilanteen mukaan.  Jos kysytään, milloin pojasta kasvaa mies, voi yksiselitteisesti vastata, että täysin ei koskaan.
Ihanaa. Viimein voin riisua mielestäni kuvitelmat äitiyteni vähittäisestä lakkauttamisesta ja kokea itseni tarpeelliseksi läpi elämän.