Eilinen oli uudenoppimisen päivä.
Olin aina ihmetellyt, mitä kaikkein tylyimmät ihmiset mahtavat saada käytöksellään. Nyt tiedän, että he eivät välttämättä saa itse mitään - edes pönkitystä heikolle itsetunnolleen -, vaan ovat meitä muita varten. Jalostamassa meitä ihmisyydessämme.
He ovat elämässä oppimisen kannalta tärkeämpiä kuin perustyytyväiset.
Valaistumiseen tarvittiin tällä kertaa yksi hyvinpukeutunut rouva ja elämässään kovia kokenut keski-ikäinen - minä. Tapahtumapaikkana oli tuppukylän suoramyyntihallin kassa. Yrityksemme, josta yritän tehdä humanismin tyyssijaa, mutta jonka ratista puuttuu ohjaustehostin.
Tervehdin naista jo ennen kuin hän ehti saada ostoksensa, gluteenittoman keksipaketin, kassalle. Vuoropuhelu jatkui näin: "Kerropa, kuinka kamalan vanhoja nämä ovat, kun pohjassa on 15/12?" Pyörittelin pakkausta ja totesin merkinnän ilmoittavan valmistuspäivän, ja että keksit säilyvät normaalisti kahdesta kolmeen kuukautta.
Rouvan kasvojen ilme kävi närkästyneemmäksi: "Paljonko tästä saa alennusta, kun osa on rikki?". Läpinäkyvästä pussista pilkotti siistissä rivissä liuta täydellisiä pikkuleipiä, joiden päällä lojui yksi onneton halkinainen. "Ei yhtään", pahoittelin.
Keskustelu jatkui nopealla toimintatapojemme esittelyllä. Että pienyrittäjät ovat tuotteittemme takana ja myymme heidän tavaransa puuttumatta itse hinnoitteluun. Tietoisku aiheutti kasvoilleni kosteudentunteen, joka sikisi pyhähdyksestä: "Kyllä minä toimintatapanne tiedän!"
Pikakelasin pari repliikkiä taakse päin ja jäin miettimään, mikä tässä loppuviimein olikaan se ongelma. Rikkoutunut leivonnainen, hinta, päivämäärä? Rouvan vaihdevuodet? Minä, joka en ymmärtänyt korvata muotopuolta keksiä omasta lompsastani?
Maailma? Maailma, joka on epätasa-arvoinen, ja jonka vuoksi aina jollekin jää viimeinen paketti, jossa yksi keksi on halki?
Tulin kotiin ja avasin television. Vetäydyin täkin alle ja annoin dokumentin avata minulle toisenlaisen totuuden.
Tapahtumapaikkana oli kaupunki Afrikassa. Ihmiset olivat surullisia, mutta kenelläkään ei näkynyt pikkuleipiä.
Mombasassa, Keniassa, erään hotellin työntekijät elivät minimipalkalla. Osa oli kuollut jo nälkään ja sairauksiin, mutta eloon jääneet osoittivat mieltänsä, koska palkkaa ei ollut maksettu vuoteen ja kolmeen kuukauteen! Perheen äiti pidätteli itkuaan lapsen kysyessä ennen kouluun lähtöään, miksi ei saanut teetä. Äidin vastaus oli aina sama. Aamupalaan ei ollut rahaa.
Brittireportteri itki kameroiden edessä nälkiintyneiden kanssa.
Minun kasvoni olivat hetkeä aiemmin kostuneet lihavan rouvan närkästyneestä syljestä.
Jotkut kenialaiset murehtivat, kun likaista vettä täytyy hakea 20 kilometrin päästä jalan. Muuan suomalaiset eivät kestä, kun yksi keksi kahdestakymmenestä on halki.
Maailma opetti minut eilen arvostamaan töykeitä turhanmarisijoita.
Ilman heitä minulla ei olisi kasvunpaikkoja. Niitä hiljaisia pieniä hetkiä, jolloin totean, että minulla on kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti