Kellä on oikeus suruun?

Suru on ilon vastakohta. Kun ihminen menettää jotain rakasta, itselleen tärkeää, suru tulee tekemättä, tilaamatta ilon jättämään tyhjään aukkoon.
Suru on inhimillinen tunne - mieliala, jonka valtaan terve ihminen joutuu lähes väistämättä elämän varrella. Voisi myös sanoa ettei elämää voi elää pelkästään onnen kehdossa; niin oleellisia asioita menetykset ihmisyydessä ovat.

Mutta kuka määrittelee sen, mikä on sopiva aika kokea surua, ja milloin surullisuus on jopa kokonaan kohtuutonta?

Netissä tiuskitaan, kuinka typerää on surra sitä tai aivan ällistyttävää surra tuota. Jopa keskenmennyttä raskautta on joidenkin mielestä turha itkeä. Ja ääliöitä ovat he, jotka vollottavat muiden kuin ihmisten perään.
Meiltä kuoli koira.
Miten kauan saan itkeä? Mitä sanon tuntikausia lohduttomasti itkevälle kumppanilleni, jolle koira oli hetkittäin ainoa positiivisia signaaleja huiskien ja nuollen suonut läheinen? Silloin, kun minä allekirjoitutin vastenmielisiä papereita ja käänsin hänelle selkäni, koira laski korvansa päätä myöten, katsoi myötäeläen miestäni silmiin ja nuolaisi kasvoja. Kun mies vastasi hellyyteen, koira antoi tuplasti lisää huiskutuksia ja haukahti rohkaisevasti.

Koira vinkui ilosta tullessani töistä kotiin kymmenen vuoden ajan. Viimeistä edellisenä päivänä se ei päässyt enää ovelle, sillä jalat eivät kantaneet. Mutta sen karvattomaksi ajellusta hännästä kuului pauke, kun se heilutti sitä lattiaa vasten. Tiesin löytäväni iloisen ilmeen nurkasta, portaiden alta.

Tänään on ensimmäinen päivä, kun nousimme sängystä ilman yhtään kaivonhajuista aamupusua. Kestopusuttelijamme on kirmailemassa toisten edesmenneiden koirien kanssa kivuttomassa, hellien lemmikkien paratiisissa.

Esikoiseni sinnitteli ruokapöydässä pala kurkussaan. Hänen ystävänsä olivat ilmoittaneet osanottonsa koiran kuoleman johdosta, mikä oli hänen mielestään hieno ele. Yksi niistä ystävistä oli menettänyt oman isänsä vuosia sitten. Tämä nuori mies kuitenkin ymmärsi jotain oleellista surusta. Se on omakohtainen kokemus. Kuopustani suru koskee kovemmin. Hän oli mukanani pikkupoikana hakemassa koiraa Pasilan rautatieasemalta. Hänen bassoääninen itkunsa kuuluu vieläkin korvissani, eikä sitä poistanut hiusten silittäminen ja muistuttaminen, että kyse oli vain koirasta.

Loppujen lopuksi - menettääkö ihminen mitään osoittaessaan myötäelämistä toisen surussa, vaikka ei itse surun rakennetta ja surun kohdetta tuntisikaan? Eikö ihmisen tehtävä tässä maailmassa ole auttaa toista vastamäessä ja riemuita yhdessä myötäisessä? Yksikään meistä ei ole tunteiden tuomari eikä niin viisas, jotta voisi määritellä oikeutuksen menettämisen suruun.
Jopa äiti, jonka rakastama lapsi varttuu rikolliseksi ja kuolee huumeisiin, saa vapaasti huutaa menettämisen tuskaansa.

Sekä hän että varsinkin hän.

Mannerheim istuikin kirahvin selässä

Mitä yhteistä on näyttelijöillä Mikko Nousiainen ja Telley Savalas Otieno?

Voisi väittää, että he kummatkin ovat miehiä, jollei vahingossa ole vilkaissut Otienosta otettua kuvaa, jossa hän esittää drag gueenia elokuvassa Fluorescent Sin.

Puhun suuremmalla suulla kuin kulttuuritietämykseni antaa myöten, mutta väitän silti, että Otienoa ei Suomessa tuntenut vielä kukaan ennen kuin Ilta-Sanomat kirjoitti hänestä viihdesivuillaan 15.8.2012.

Mikko Nousiainen on puolestaan astunut suomalaisten olohuoneisiin yhdeksänkymmentäluvulla siitä samasta ovesta kuin blondi tuli taloon. Tapahtumasta on jo niin kauan, että blondin nimi on hälvennyt anuspäästäni. Mutta Nousiainen on pysynyt muistissa sittemmin erilaisten perimiehekkäiden roolien ansiosta; näistä yhtenä mainittakoon osa Levottomat-elokuvassa, jonka muisto saa kissankelloni vieläkin tihkumaan eroottisia säveliä.

Otieno ja Nousiainen pystyvät siis kummatkin näyttelemään rooleja, jotka saavat katsojat punastelemaan. Entä sitten? Eiköhän siihen pysty jokainen näyttelijäksi itseään tituleeraava.

Otieno ja Nousiainen pystyvät kummatkin näyttelemään myös Marsalkka Mannerheimia uskottavasti. Ai jaa.
Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Nousiainen sai kuitenkin Marsalkan hevosen kengästä ja tilalle palkattiin Otieno.

Alunperin elokuva Suomen Marsalkasta piti myöskin tehdä kunniallisella liki 13 miljoonan euron budjetilla, josta elokuvasäätiön tuki olisi ollut 450 tuhatta. Suomalaisohjaajien ja tuottajien rinnalla olisi toki nähty ulkolaisverta sivuosissa, sillä olihan Marski maailmankansalainen.

Aikojen saatossa Marski-produktiolle kävi niin kuin omalle elämälleni. Se lähti käsistä ja suuntahan on yleensä maan vetovoiman ansiosta alaviisteinen. Sekä elämäni että Mannerheim-elokuva livahtivat aika kauas siitä, mitä oli suunniteltu.

Yhtä kauaksi kuin minä päädyin menestyksekkäästä kirjailijaurasta, suomalainen marsalkka matkasi maailman poikki Afrikkaan. Niillä ponnisteluilla kuin minun varsinaisen leipätyöni piti pyöriä venäjänkaupan parissa, kohuelokuvan kotoisasta järvimaisemasta sukeutui helteinen savanni. Entäpä minun verotettavat vuosituloni? Ei puhuta niistä. Yhtä hissukseen kannattaa olla Marsalkkaan lopulta käytetystä budjetista. Siinä on yhtä paljon nollia kuin minun tilini saldossa, joka on vain itseni ja Osuuspankin tiedossa.

Marsalkka Mannerheim saa kuulemma vapaasti kääntyä haudassaan. Hänen elämäänsä liittyneitä ihmissuhdeasioita saa kaivella fiktiivisesti ja osaa näytellä vaikka jääkarhun taljaan kääriytynyt muklukki. Se ero ainakin minulla ja Mannerheimilla on, että muklukin kavereitakaan ei kiinnosta, ketä minä suutelen lumimajassani.

Mikko Nousiaiselle sellaiset terveiset, että ei kannata laittaa suuta nutturalle. Hän näyttää kuitenkin parhaimmalta kädessään se tutuin, oma ase.

Turhanräksyttäjiltä voi oppia paljon!

Eilinen oli uudenoppimisen päivä.
Olin aina ihmetellyt, mitä kaikkein tylyimmät ihmiset mahtavat saada käytöksellään. Nyt tiedän, että he eivät välttämättä saa itse mitään - edes pönkitystä heikolle itsetunnolleen -, vaan ovat meitä muita varten. Jalostamassa meitä ihmisyydessämme.
He ovat elämässä oppimisen kannalta tärkeämpiä kuin perustyytyväiset.

Valaistumiseen tarvittiin tällä kertaa yksi hyvinpukeutunut rouva ja elämässään kovia kokenut keski-ikäinen - minä. Tapahtumapaikkana oli tuppukylän suoramyyntihallin kassa. Yrityksemme, josta yritän tehdä humanismin tyyssijaa, mutta jonka ratista puuttuu ohjaustehostin.

Tervehdin naista jo ennen kuin hän ehti saada ostoksensa, gluteenittoman keksipaketin, kassalle. Vuoropuhelu jatkui näin: "Kerropa, kuinka kamalan vanhoja nämä ovat, kun pohjassa on 15/12?" Pyörittelin pakkausta ja totesin merkinnän ilmoittavan valmistuspäivän, ja että keksit säilyvät normaalisti kahdesta kolmeen kuukautta.
Rouvan kasvojen ilme kävi närkästyneemmäksi: "Paljonko tästä saa alennusta, kun osa on rikki?". Läpinäkyvästä pussista pilkotti siistissä rivissä liuta täydellisiä pikkuleipiä, joiden päällä lojui yksi onneton halkinainen. "Ei yhtään", pahoittelin.
Keskustelu jatkui nopealla toimintatapojemme esittelyllä. Että pienyrittäjät ovat tuotteittemme takana ja myymme heidän tavaransa puuttumatta itse hinnoitteluun. Tietoisku aiheutti kasvoilleni kosteudentunteen, joka sikisi pyhähdyksestä: "Kyllä minä toimintatapanne tiedän!"

Pikakelasin pari repliikkiä taakse päin ja jäin miettimään, mikä tässä loppuviimein olikaan se ongelma. Rikkoutunut leivonnainen, hinta, päivämäärä? Rouvan vaihdevuodet? Minä, joka en ymmärtänyt korvata muotopuolta keksiä omasta lompsastani?

Maailma? Maailma, joka on epätasa-arvoinen, ja jonka vuoksi aina jollekin jää viimeinen paketti, jossa yksi keksi on halki?

Tulin kotiin ja avasin television. Vetäydyin täkin alle ja annoin dokumentin avata minulle toisenlaisen totuuden.

Tapahtumapaikkana oli kaupunki Afrikassa. Ihmiset olivat surullisia, mutta kenelläkään ei näkynyt pikkuleipiä.
Mombasassa, Keniassa, erään hotellin työntekijät elivät minimipalkalla. Osa oli kuollut jo nälkään ja sairauksiin, mutta eloon jääneet osoittivat mieltänsä, koska palkkaa ei ollut maksettu vuoteen ja kolmeen kuukauteen! Perheen äiti pidätteli itkuaan lapsen kysyessä ennen kouluun lähtöään, miksi ei saanut teetä. Äidin vastaus oli aina sama. Aamupalaan ei ollut rahaa.

Brittireportteri itki kameroiden edessä nälkiintyneiden kanssa.
Minun kasvoni olivat hetkeä aiemmin kostuneet lihavan rouvan närkästyneestä syljestä.
Jotkut kenialaiset murehtivat, kun likaista vettä täytyy hakea 20 kilometrin päästä jalan. Muuan suomalaiset eivät kestä, kun yksi keksi kahdestakymmenestä on halki.

Maailma opetti minut eilen arvostamaan töykeitä turhanmarisijoita.
Ilman heitä minulla ei olisi kasvunpaikkoja. Niitä hiljaisia pieniä hetkiä, jolloin totean, että minulla on kaikki.

Keskiluokkaisen elämän ykköspalkinto on apteekin korkea jakkara

Katselin televisiosta brittiohjelmaa, joka sai minut mietteliääksi.
Vauvaperhe seisoi palaneen omakotitalonsa raunioilla surkuttelemassa vakuutuksensa raukeamista ennen tulihelvettiä. Isä ja äiti poseerasivat jämäkkä kypärä päässään lahojen puurakenteiden alla. Äidin sylissä jokelsi vauva, jonka kalju kiilsi kilpaa kypärien kanssa. Vauva hieroi ohimoaan merkitsevästi, mutta vanhemmat vain vaahtosivat vakuutuksestaan.

Pariskunnalla oli suomalaisittain jo ihan riittävä määrä lainaa kuoletettavana, mutta he päättivät rakentaa pystyyn jääneiden tiiliskivien päälle entistä ehomman lukaalin, jonka mittasuhteet vaativat parinsadantuhannen lisälainan. Sitä ei oltu vielä myönnettykään, kun mies jätti varsinaisen työnsä ja muutti rakennusmaalle tuhlaamaan jostain ilmestyneitä käteisvaroja. Mitä ihmettä? Miksi?

Vilkaisin ohimennen naamakirjapäivityksiä. Ystäväni Jakke ilmoitti menevänsä puolen vuoden virkavapaan jälkeen töihin. Kaverit onnittelivat - tai vinoilivat kuten minä. Kerroin, että ihminen on syntynyt tekemään työtä ja kuolemaan, kun ei enää pystyisi siihen.

Tässä kohtaa käännyin sohvalla valaistuneena ja tajusin ymmärtäneeni jotain uutta. Kirjoittamani kommentti ei ollutkaan niin hanurista temmattu kuin sen oli tarkoitus.

Lähestulkoon heti kävelemään opittuaan ihmislasta opetetaan siivoamaan jälkensä. Karkkipaperit roskiin, lelut laatikkoon, astiat koneeseen. Kouluikäisen tärkein tavoite on pakertaa hyviä arvosanoja, olla päätä parempi muita, jotta jonain päivänä voisi kiivetä heidän ylitseen nykyisin erittäin kilpailutetuille opiskelupaikoille. Miksi?

Vain siksi, että saisi työpaikan, jossa voisi paiskoa hommia väsyneeseen eläkeikään asti. Työstä saaduilla nivelrikkoisilla polvilla on syytä kuitenkin kyetä klenkkaamaan apteekkiin lääkereseptijonoon. Kyynärpäitä tarvitaan sielläkin, sillä niitä korkeita jakkaroita ei ole kuin yksi.
Eläkeiän omatoimisuutta ei voi aliarvioida. Ilman sitä voi joutua hoitokotiin, jossa ei saa nykyään edes ruokaa, kehutaan.

Sen lisäksi, että oivalsin elämän olevan aika tylsää, hahmotin edellä kuvaillun skenaarion koskevan vain osaa meistä. Ne, jotka äheltävät niska jumissa päätyäkseen sille korkealle jakkaralle apteekkiin, ovat keskiluokkaa. He ovat niitä, joiden elämän tarkoitus on rakentaa ja ylläpitää ympäristöä varakkaita varten. He ovat myös niitä, jotka eivät onnistuneet kipuamisessa, vaan putosivat telineiltä jossain ennalta arvaamattomassa paikassa. Eivätkä he onnistuneet syntymään perheeseen, jossa annettiin kultalusikka, design-vaatteet ja golfmaila jo ristiäisissä.
Kaikki alkaa siitä, kun arpa on heitetty geenirihmastossa. Joko perit keinot edetä päitä myöten tai joudut pilariksi rakenteisiin.

Keskiluokkaiset pakertavat yläluokan puitteet juuri sinä aikana, kun se puttaa viheriöllä. Rahakkaiden mailojen heilahtelun tahtiin heiluvat imurinvarret sviiteissä ja kokinlakit gourmet-keittiöissä. Aina siihen asti, kun työläinen vapautuu eläkkeelle, jonka määrä pienenee valtaasanelevien, arpaonnella koottujen hallitusten päätösten myötä.

Kypärät päissään seisovat perheen isä ja äiti laittoivat muuten uuteen taloonsa samanlaisen olkikaton kuin palaneessa talossa oli.
Jotkut asiat eivät muutu koskaan. Epätasajakoa ja arpaonnea, elämänmittaista rakentamista.
Muistakaa kuitenkin se kypärä!

Milloin pojasta kasvaa mies?

Synnytin ensimmäisen poikani aikana, jolloin odotusarvo aikuistumisiän suhteen oli noin kahdeksantoista vuotta. Olen suhteellisen simppeli nainen, joten ajattelin, että tuon ikämarginaalin jälkeen minulla on yksi huoli vähemmän. Unelmoin myös katkeamattomista yöunista, säästyneistä rahoista ja hyväkuntoisista hermoista. Ajattelin, että jotain muuttuu oleellisesti - muutakin kuin että lakkaan saamasta lapsilisää.

Lapsilisistä voisin purnata pitkän pätkän, mutta koska purnaus ei todennäköisesti vaikuta lakiin, päädyn toteamaan, että jälkeläinen ei todellakaan lakkaa kuluttamasta 17-vuotiaana. Toimisikohan, jos sanoisi pojalle, että lapsilisän loppuminen on valtion vinkki - nyt kuuluisi olla ammatti luettuna ja oma luukku katsottuna! En vain suoralta kädeltä saa mieleeni yhtään ammattia, johon valmistutaan heti peruskoulun loppumisen jälkeen...

Juridisesti ja kuvainnollisesti poika siis astuu ulos luukkuhousuistaan ja kolkuttaa ensimmäisen kerran Alkon ovea 18-vuotiaana. (Kuvakieli kannattaa ottaa huomioon tuossa housuasiassa ja unohtaa viinakaupan kohdalla.) Poikani on lakannut olemasta poika pienellä peellä. Hän on täysikokoinen kaikin mitattavin osin. Minusta itsestäni on tullut pieni kaikin kriteerein - en tiedä mistään sen enempää, olen jopa päätä lyhempi ja varsin vanhanaikainen, mitä tulee kasvatusasioihin.
Niin, minähän ajattelin joskus, että miehet alkavat ottaa vastuuta itsestään aikuistuttuaan, eikä minun tarvitse kytsiä heitä kotiin aamuyön hämyisinä tunteina. He ilmoittavat itse, missä ovat, sillä syöväthän he edelleen ostamaani ruokaa ja maksattavat minulla laskujaan. Vai?
He myös siivoavat itse jälkensä, sillä onhan se reilua muita kortensa kekoon kantavia kohtaan. Vai?

Kierrän retorista kysymystäni vapaaehtoisesti, sillä olen alkanut ymmärtää jotain tästä kokonaisuudesta. Ja voin tässä vaiheessa sanoa, että vielä synnytyslaitoksella en ymmärtänyt.

Olen alkanut vakuuttua siitä, että äidin on turha odottaa mitään erityistä vapautusta mistään, vaikka huoltovastuuta ei enää ole. Minulta kysytään edelleen, miksi ostan tietyn firman ravinnoksi kelpaamattomia karjalanpiirakoita jääkaappiin, miksi olen keittänyt perunoita ja lihakastiketta tai miksi olen ollut keittämättä. Miksi ostan Coca Colaa, joka ei ole sitä aitoa, vaan saman näköistä ja makuista toisen firman sokerilientä.  Jonka jälkeen minua informoidaan, että kotona ei ole taaskaan mitään syötävää.

Onneksi tiedän, mitä varten käyn töissä. Se ikään kuin aukenee minulle aina uudelleen.

Pojan elämä muuttui ainakin vapautuneemmaksi. Esimerkiksi satunnaisen tupakan voi imeä äidin silmien edessä ja naukun kaataa kurkkuun ilman ympäriltä kuuluvia loksahtelevia ääniä. Päihteistä on äidillä lupa keskustella vain varovaiseen sävyyn ja valmistautua kuulemaan olevansa aivan liian sinnikäs. Mitä tulee kukkiin ja mehiläisiin - niistä meillä ei ole puhuttu enää sen jälkeen, kun luin pojan yläasteella kirjoittamia terveystiedon kokeen vastauksia. Tajusin, että nykyaikana munasolun hedelmöittämisestä kilpailevat tuhannet siittimet.
Niin ovat ajat muuttuneet. En ole kuitenkaan vielä isoäiti, mistä voi päätellä ehkäisyvalistuksemme riittävyydestä jotain. Onneksi olemme myös kuljettaneet miehenalkuja maailmalla, joten he eivät ole voineet välttyä istumasta täydessä lentokoneessa kitapurje heiluen kirkuvan lapsen vieressä. Se on ehkäisyvalistusta.

Toinen synnyttämistäni pojista on nyt aikuinen. Silti, jos minulta kysytään, montako poikaa minulla on huollettavana, vastaan, että kolme. Omituista matematiikkaa?

Niin kuin biologiakaan ei ole nykyään entisellään, kaikki muukin on muuttunut.
Nykyään sanat mies ja poika ovat toistensa synonyymejä ja niitä käytetään tilanteen mukaan.  Jos kysytään, milloin pojasta kasvaa mies, voi yksiselitteisesti vastata, että täysin ei koskaan.
Ihanaa. Viimein voin riisua mielestäni kuvitelmat äitiyteni vähittäisestä lakkauttamisesta ja kokea itseni tarpeelliseksi läpi elämän.

Renkaiden vaihdon suurin ongelma naisen kyynisestä näkökulmasta

Papiljotit pipon alla tutisten kiristän auton renkaan muttereita ja valmistelen puolustuspuhetta kavereilleni. Tiedän kokemuksesta, että on vain ajan kysymys, milloin joku heittää säälivän kommentin siitä, että itse vaihdan renkaat. Sääliä en kaipaa. En ylenkatsetta tai kerskumistakaan, kuinka jonkun naisen minulle ikinä kelpaamaton mies vaihtaisi kymmenet renkaat viidessätoista minuutissa ja nainen saisi vain viehkosti hymyillä sen ajan portailla.

Miksi minun pitäisi tuntea häpeää siitä, että teen jotain, josta haluan itse suoriutua? Eikö ole suurta tehdä automaattisesti osaamiansa asioita, eikä odottaa toisen tekevän niitä puolestaan? Vai pitäisikö minun nolostua siitä, että ylipäänsä naisena intoudun konttimaan likaisten Hakkapeliittojen parissa, kun minun odotetaan raspaavan kantapäännahkojani tai selaavan Marttakerhon kotisivuja, jotta osaan koristella synttärikakun oikeanlaisilla marjoilla?
Variksen marjat vai paskan marjat? Kas siinäpä ongelma.

Myönnän, vika taitaa olla minussa! Jokin tässä mättää. En ehkä ole tarpeeksi naisellinen nainen? Huolehdin kyllä hygieniastani ja liikun ihmistenilmoilla laittautuneena, mutta sisimmässäni rehottaa varmasti jokin epäkohta, ja onhan nykyaika antanut jokaiselle ongelmalle diagnoosin. Jos en ole niin kuin suurin osa viiteryhmääni, olen jonkin sortin epänormaali. Olisinko mahdollisesti androgyyni, mietin niitatessani Tae Kwon Do-kursseilta oppimallani potkulla pölykapselin kiinni.

Renkaat vaihdettuani pyyhin suihkupuhdasta vartaloani keittiössä miehen puuskahtaessa häkeltyneenä puurolautasensa takaa ja pälätän tästä ongelmastani. Mieheni katsoo minua kuin vajaamielistä ilmiselvästi kaulan alapuolisen osan jo unohtaneena. Kyllä, minä olen androgyyni - kolmas sukupuoli, jonka piirteet jakautuvat tasaisesti maskuliinisiin ja feminiinisiin, meuhkaan. Sitten katson itseäni alistuneena peilistä ja näen jälleen pelkästään naisen.

Luettuani erään ystävättären postauksen sosiaaliseen mediaan, alan jälleen tuntea iloa siitä, että en periaatteessa tarvitsisi miestä mihinkään muuhun kuin... ja sekään ei ole nykyaikana suuri ongelma.
Lisäksi on hyvin tärkeää saada olla androgyyni juuri tässä ajassa, jolloin rovioita poltetaan vain juhannuksen tai vapun kunniaksi. Juhannuksena minun ei tarvitse pelätä muuta kuin etten nouse veneessä seisomaan ja virtsaa laidan yli. Ai niin, en juo viinaa. Ai niin, olen nainen ja pissin istualtani.

Nyt menen hetkeksi parantelemaan ehostustani ja ostamaan ainekset päivälliseen. Ei tarvinne erikseen sanoa, että feminiininen puoleni rakastaa myös naisellisten näyttöjen antamista arkipäiväisessä elämässä.

Ja jos nyt aivan tosissaan ollaan, ongelmani taitaa olla enimmäkseen se, että en ole vieläkään vapautunut sinänsä yhdentekevästä itseeni kohdistetusta negatiivisesta ajattelusta.

Diagnoosini on siten andogyynisen sijasta pelkästään kyyninen.

Lactose-free sunday!

This morning I was about to leave home without any make up, pulling trousers on while running and swearing. And then remembered, oh - it is sunday. Wrapped my blanket tight around me and smiled. This is the day of doing nothing. At least nothing important. Only thinking is allowed. Somewhat.

If I had not drunk redwine yesterday, I would have difficulties to draw the line. I would probably start by staring at case of chicken and read the ingredients - and be reliefed to comprehend that nothing is changed. Chicken is chicken meat, maybe some spice added. I would probably have eaten the bloody menu already and taking a nap right now.

If and if and if.
If the cows would fly, I would also have milk in my fridge. Low fat milk. Oh, the cow milk is really stodgy, I remembered. And then cheered myself up by believing that flying cows would have one udder for fat-free... Slammed the door and grabbed the chicken case again. What? It said "lactose-free". I smiled a bit and tryed to remember when chicken meat started to be counted as milk products. I must have missed the newspaper that day!

Or is it much worse? What if meat producers are aware of finnish people´s state of mind on sundays? As if they already know, that it is easier to spell every single particle than be scared of the consequences? Think if somebody gulp the legs and only after found out that the terrible flatus might actually be from those. Nothing to do with the saturdays drinking list, nope. If there was not any text saying "lactose-free", it would be possible to blame on the poor dish.

So I had some wine yesterday. I am not the one to phone to the chicken producer with my curlers shivering and ask for texts that do not underestimate finnish intelligence. I am kind of unqualified.

That is why I turn my eyes of the line that says "high-protein" and be happy it is unchanged. Chicken meat is still chicken meat - no matter what the wily box says.