Kellä on oikeus suruun?

Suru on ilon vastakohta. Kun ihminen menettää jotain rakasta, itselleen tärkeää, suru tulee tekemättä, tilaamatta ilon jättämään tyhjään aukkoon.
Suru on inhimillinen tunne - mieliala, jonka valtaan terve ihminen joutuu lähes väistämättä elämän varrella. Voisi myös sanoa ettei elämää voi elää pelkästään onnen kehdossa; niin oleellisia asioita menetykset ihmisyydessä ovat.

Mutta kuka määrittelee sen, mikä on sopiva aika kokea surua, ja milloin surullisuus on jopa kokonaan kohtuutonta?

Netissä tiuskitaan, kuinka typerää on surra sitä tai aivan ällistyttävää surra tuota. Jopa keskenmennyttä raskautta on joidenkin mielestä turha itkeä. Ja ääliöitä ovat he, jotka vollottavat muiden kuin ihmisten perään.
Meiltä kuoli koira.
Miten kauan saan itkeä? Mitä sanon tuntikausia lohduttomasti itkevälle kumppanilleni, jolle koira oli hetkittäin ainoa positiivisia signaaleja huiskien ja nuollen suonut läheinen? Silloin, kun minä allekirjoitutin vastenmielisiä papereita ja käänsin hänelle selkäni, koira laski korvansa päätä myöten, katsoi myötäeläen miestäni silmiin ja nuolaisi kasvoja. Kun mies vastasi hellyyteen, koira antoi tuplasti lisää huiskutuksia ja haukahti rohkaisevasti.

Koira vinkui ilosta tullessani töistä kotiin kymmenen vuoden ajan. Viimeistä edellisenä päivänä se ei päässyt enää ovelle, sillä jalat eivät kantaneet. Mutta sen karvattomaksi ajellusta hännästä kuului pauke, kun se heilutti sitä lattiaa vasten. Tiesin löytäväni iloisen ilmeen nurkasta, portaiden alta.

Tänään on ensimmäinen päivä, kun nousimme sängystä ilman yhtään kaivonhajuista aamupusua. Kestopusuttelijamme on kirmailemassa toisten edesmenneiden koirien kanssa kivuttomassa, hellien lemmikkien paratiisissa.

Esikoiseni sinnitteli ruokapöydässä pala kurkussaan. Hänen ystävänsä olivat ilmoittaneet osanottonsa koiran kuoleman johdosta, mikä oli hänen mielestään hieno ele. Yksi niistä ystävistä oli menettänyt oman isänsä vuosia sitten. Tämä nuori mies kuitenkin ymmärsi jotain oleellista surusta. Se on omakohtainen kokemus. Kuopustani suru koskee kovemmin. Hän oli mukanani pikkupoikana hakemassa koiraa Pasilan rautatieasemalta. Hänen bassoääninen itkunsa kuuluu vieläkin korvissani, eikä sitä poistanut hiusten silittäminen ja muistuttaminen, että kyse oli vain koirasta.

Loppujen lopuksi - menettääkö ihminen mitään osoittaessaan myötäelämistä toisen surussa, vaikka ei itse surun rakennetta ja surun kohdetta tuntisikaan? Eikö ihmisen tehtävä tässä maailmassa ole auttaa toista vastamäessä ja riemuita yhdessä myötäisessä? Yksikään meistä ei ole tunteiden tuomari eikä niin viisas, jotta voisi määritellä oikeutuksen menettämisen suruun.
Jopa äiti, jonka rakastama lapsi varttuu rikolliseksi ja kuolee huumeisiin, saa vapaasti huutaa menettämisen tuskaansa.

Sekä hän että varsinkin hän.

Mannerheim istuikin kirahvin selässä

Mitä yhteistä on näyttelijöillä Mikko Nousiainen ja Telley Savalas Otieno?

Voisi väittää, että he kummatkin ovat miehiä, jollei vahingossa ole vilkaissut Otienosta otettua kuvaa, jossa hän esittää drag gueenia elokuvassa Fluorescent Sin.

Puhun suuremmalla suulla kuin kulttuuritietämykseni antaa myöten, mutta väitän silti, että Otienoa ei Suomessa tuntenut vielä kukaan ennen kuin Ilta-Sanomat kirjoitti hänestä viihdesivuillaan 15.8.2012.

Mikko Nousiainen on puolestaan astunut suomalaisten olohuoneisiin yhdeksänkymmentäluvulla siitä samasta ovesta kuin blondi tuli taloon. Tapahtumasta on jo niin kauan, että blondin nimi on hälvennyt anuspäästäni. Mutta Nousiainen on pysynyt muistissa sittemmin erilaisten perimiehekkäiden roolien ansiosta; näistä yhtenä mainittakoon osa Levottomat-elokuvassa, jonka muisto saa kissankelloni vieläkin tihkumaan eroottisia säveliä.

Otieno ja Nousiainen pystyvät siis kummatkin näyttelemään rooleja, jotka saavat katsojat punastelemaan. Entä sitten? Eiköhän siihen pysty jokainen näyttelijäksi itseään tituleeraava.

Otieno ja Nousiainen pystyvät kummatkin näyttelemään myös Marsalkka Mannerheimia uskottavasti. Ai jaa.
Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Nousiainen sai kuitenkin Marsalkan hevosen kengästä ja tilalle palkattiin Otieno.

Alunperin elokuva Suomen Marsalkasta piti myöskin tehdä kunniallisella liki 13 miljoonan euron budjetilla, josta elokuvasäätiön tuki olisi ollut 450 tuhatta. Suomalaisohjaajien ja tuottajien rinnalla olisi toki nähty ulkolaisverta sivuosissa, sillä olihan Marski maailmankansalainen.

Aikojen saatossa Marski-produktiolle kävi niin kuin omalle elämälleni. Se lähti käsistä ja suuntahan on yleensä maan vetovoiman ansiosta alaviisteinen. Sekä elämäni että Mannerheim-elokuva livahtivat aika kauas siitä, mitä oli suunniteltu.

Yhtä kauaksi kuin minä päädyin menestyksekkäästä kirjailijaurasta, suomalainen marsalkka matkasi maailman poikki Afrikkaan. Niillä ponnisteluilla kuin minun varsinaisen leipätyöni piti pyöriä venäjänkaupan parissa, kohuelokuvan kotoisasta järvimaisemasta sukeutui helteinen savanni. Entäpä minun verotettavat vuosituloni? Ei puhuta niistä. Yhtä hissukseen kannattaa olla Marsalkkaan lopulta käytetystä budjetista. Siinä on yhtä paljon nollia kuin minun tilini saldossa, joka on vain itseni ja Osuuspankin tiedossa.

Marsalkka Mannerheim saa kuulemma vapaasti kääntyä haudassaan. Hänen elämäänsä liittyneitä ihmissuhdeasioita saa kaivella fiktiivisesti ja osaa näytellä vaikka jääkarhun taljaan kääriytynyt muklukki. Se ero ainakin minulla ja Mannerheimilla on, että muklukin kavereitakaan ei kiinnosta, ketä minä suutelen lumimajassani.

Mikko Nousiaiselle sellaiset terveiset, että ei kannata laittaa suuta nutturalle. Hän näyttää kuitenkin parhaimmalta kädessään se tutuin, oma ase.

Turhanräksyttäjiltä voi oppia paljon!

Eilinen oli uudenoppimisen päivä.
Olin aina ihmetellyt, mitä kaikkein tylyimmät ihmiset mahtavat saada käytöksellään. Nyt tiedän, että he eivät välttämättä saa itse mitään - edes pönkitystä heikolle itsetunnolleen -, vaan ovat meitä muita varten. Jalostamassa meitä ihmisyydessämme.
He ovat elämässä oppimisen kannalta tärkeämpiä kuin perustyytyväiset.

Valaistumiseen tarvittiin tällä kertaa yksi hyvinpukeutunut rouva ja elämässään kovia kokenut keski-ikäinen - minä. Tapahtumapaikkana oli tuppukylän suoramyyntihallin kassa. Yrityksemme, josta yritän tehdä humanismin tyyssijaa, mutta jonka ratista puuttuu ohjaustehostin.

Tervehdin naista jo ennen kuin hän ehti saada ostoksensa, gluteenittoman keksipaketin, kassalle. Vuoropuhelu jatkui näin: "Kerropa, kuinka kamalan vanhoja nämä ovat, kun pohjassa on 15/12?" Pyörittelin pakkausta ja totesin merkinnän ilmoittavan valmistuspäivän, ja että keksit säilyvät normaalisti kahdesta kolmeen kuukautta.
Rouvan kasvojen ilme kävi närkästyneemmäksi: "Paljonko tästä saa alennusta, kun osa on rikki?". Läpinäkyvästä pussista pilkotti siistissä rivissä liuta täydellisiä pikkuleipiä, joiden päällä lojui yksi onneton halkinainen. "Ei yhtään", pahoittelin.
Keskustelu jatkui nopealla toimintatapojemme esittelyllä. Että pienyrittäjät ovat tuotteittemme takana ja myymme heidän tavaransa puuttumatta itse hinnoitteluun. Tietoisku aiheutti kasvoilleni kosteudentunteen, joka sikisi pyhähdyksestä: "Kyllä minä toimintatapanne tiedän!"

Pikakelasin pari repliikkiä taakse päin ja jäin miettimään, mikä tässä loppuviimein olikaan se ongelma. Rikkoutunut leivonnainen, hinta, päivämäärä? Rouvan vaihdevuodet? Minä, joka en ymmärtänyt korvata muotopuolta keksiä omasta lompsastani?

Maailma? Maailma, joka on epätasa-arvoinen, ja jonka vuoksi aina jollekin jää viimeinen paketti, jossa yksi keksi on halki?

Tulin kotiin ja avasin television. Vetäydyin täkin alle ja annoin dokumentin avata minulle toisenlaisen totuuden.

Tapahtumapaikkana oli kaupunki Afrikassa. Ihmiset olivat surullisia, mutta kenelläkään ei näkynyt pikkuleipiä.
Mombasassa, Keniassa, erään hotellin työntekijät elivät minimipalkalla. Osa oli kuollut jo nälkään ja sairauksiin, mutta eloon jääneet osoittivat mieltänsä, koska palkkaa ei ollut maksettu vuoteen ja kolmeen kuukauteen! Perheen äiti pidätteli itkuaan lapsen kysyessä ennen kouluun lähtöään, miksi ei saanut teetä. Äidin vastaus oli aina sama. Aamupalaan ei ollut rahaa.

Brittireportteri itki kameroiden edessä nälkiintyneiden kanssa.
Minun kasvoni olivat hetkeä aiemmin kostuneet lihavan rouvan närkästyneestä syljestä.
Jotkut kenialaiset murehtivat, kun likaista vettä täytyy hakea 20 kilometrin päästä jalan. Muuan suomalaiset eivät kestä, kun yksi keksi kahdestakymmenestä on halki.

Maailma opetti minut eilen arvostamaan töykeitä turhanmarisijoita.
Ilman heitä minulla ei olisi kasvunpaikkoja. Niitä hiljaisia pieniä hetkiä, jolloin totean, että minulla on kaikki.