Keskiluokkaisen elämän ykköspalkinto on apteekin korkea jakkara

Katselin televisiosta brittiohjelmaa, joka sai minut mietteliääksi.
Vauvaperhe seisoi palaneen omakotitalonsa raunioilla surkuttelemassa vakuutuksensa raukeamista ennen tulihelvettiä. Isä ja äiti poseerasivat jämäkkä kypärä päässään lahojen puurakenteiden alla. Äidin sylissä jokelsi vauva, jonka kalju kiilsi kilpaa kypärien kanssa. Vauva hieroi ohimoaan merkitsevästi, mutta vanhemmat vain vaahtosivat vakuutuksestaan.

Pariskunnalla oli suomalaisittain jo ihan riittävä määrä lainaa kuoletettavana, mutta he päättivät rakentaa pystyyn jääneiden tiiliskivien päälle entistä ehomman lukaalin, jonka mittasuhteet vaativat parinsadantuhannen lisälainan. Sitä ei oltu vielä myönnettykään, kun mies jätti varsinaisen työnsä ja muutti rakennusmaalle tuhlaamaan jostain ilmestyneitä käteisvaroja. Mitä ihmettä? Miksi?

Vilkaisin ohimennen naamakirjapäivityksiä. Ystäväni Jakke ilmoitti menevänsä puolen vuoden virkavapaan jälkeen töihin. Kaverit onnittelivat - tai vinoilivat kuten minä. Kerroin, että ihminen on syntynyt tekemään työtä ja kuolemaan, kun ei enää pystyisi siihen.

Tässä kohtaa käännyin sohvalla valaistuneena ja tajusin ymmärtäneeni jotain uutta. Kirjoittamani kommentti ei ollutkaan niin hanurista temmattu kuin sen oli tarkoitus.

Lähestulkoon heti kävelemään opittuaan ihmislasta opetetaan siivoamaan jälkensä. Karkkipaperit roskiin, lelut laatikkoon, astiat koneeseen. Kouluikäisen tärkein tavoite on pakertaa hyviä arvosanoja, olla päätä parempi muita, jotta jonain päivänä voisi kiivetä heidän ylitseen nykyisin erittäin kilpailutetuille opiskelupaikoille. Miksi?

Vain siksi, että saisi työpaikan, jossa voisi paiskoa hommia väsyneeseen eläkeikään asti. Työstä saaduilla nivelrikkoisilla polvilla on syytä kuitenkin kyetä klenkkaamaan apteekkiin lääkereseptijonoon. Kyynärpäitä tarvitaan sielläkin, sillä niitä korkeita jakkaroita ei ole kuin yksi.
Eläkeiän omatoimisuutta ei voi aliarvioida. Ilman sitä voi joutua hoitokotiin, jossa ei saa nykyään edes ruokaa, kehutaan.

Sen lisäksi, että oivalsin elämän olevan aika tylsää, hahmotin edellä kuvaillun skenaarion koskevan vain osaa meistä. Ne, jotka äheltävät niska jumissa päätyäkseen sille korkealle jakkaralle apteekkiin, ovat keskiluokkaa. He ovat niitä, joiden elämän tarkoitus on rakentaa ja ylläpitää ympäristöä varakkaita varten. He ovat myös niitä, jotka eivät onnistuneet kipuamisessa, vaan putosivat telineiltä jossain ennalta arvaamattomassa paikassa. Eivätkä he onnistuneet syntymään perheeseen, jossa annettiin kultalusikka, design-vaatteet ja golfmaila jo ristiäisissä.
Kaikki alkaa siitä, kun arpa on heitetty geenirihmastossa. Joko perit keinot edetä päitä myöten tai joudut pilariksi rakenteisiin.

Keskiluokkaiset pakertavat yläluokan puitteet juuri sinä aikana, kun se puttaa viheriöllä. Rahakkaiden mailojen heilahtelun tahtiin heiluvat imurinvarret sviiteissä ja kokinlakit gourmet-keittiöissä. Aina siihen asti, kun työläinen vapautuu eläkkeelle, jonka määrä pienenee valtaasanelevien, arpaonnella koottujen hallitusten päätösten myötä.

Kypärät päissään seisovat perheen isä ja äiti laittoivat muuten uuteen taloonsa samanlaisen olkikaton kuin palaneessa talossa oli.
Jotkut asiat eivät muutu koskaan. Epätasajakoa ja arpaonnea, elämänmittaista rakentamista.
Muistakaa kuitenkin se kypärä!

Milloin pojasta kasvaa mies?

Synnytin ensimmäisen poikani aikana, jolloin odotusarvo aikuistumisiän suhteen oli noin kahdeksantoista vuotta. Olen suhteellisen simppeli nainen, joten ajattelin, että tuon ikämarginaalin jälkeen minulla on yksi huoli vähemmän. Unelmoin myös katkeamattomista yöunista, säästyneistä rahoista ja hyväkuntoisista hermoista. Ajattelin, että jotain muuttuu oleellisesti - muutakin kuin että lakkaan saamasta lapsilisää.

Lapsilisistä voisin purnata pitkän pätkän, mutta koska purnaus ei todennäköisesti vaikuta lakiin, päädyn toteamaan, että jälkeläinen ei todellakaan lakkaa kuluttamasta 17-vuotiaana. Toimisikohan, jos sanoisi pojalle, että lapsilisän loppuminen on valtion vinkki - nyt kuuluisi olla ammatti luettuna ja oma luukku katsottuna! En vain suoralta kädeltä saa mieleeni yhtään ammattia, johon valmistutaan heti peruskoulun loppumisen jälkeen...

Juridisesti ja kuvainnollisesti poika siis astuu ulos luukkuhousuistaan ja kolkuttaa ensimmäisen kerran Alkon ovea 18-vuotiaana. (Kuvakieli kannattaa ottaa huomioon tuossa housuasiassa ja unohtaa viinakaupan kohdalla.) Poikani on lakannut olemasta poika pienellä peellä. Hän on täysikokoinen kaikin mitattavin osin. Minusta itsestäni on tullut pieni kaikin kriteerein - en tiedä mistään sen enempää, olen jopa päätä lyhempi ja varsin vanhanaikainen, mitä tulee kasvatusasioihin.
Niin, minähän ajattelin joskus, että miehet alkavat ottaa vastuuta itsestään aikuistuttuaan, eikä minun tarvitse kytsiä heitä kotiin aamuyön hämyisinä tunteina. He ilmoittavat itse, missä ovat, sillä syöväthän he edelleen ostamaani ruokaa ja maksattavat minulla laskujaan. Vai?
He myös siivoavat itse jälkensä, sillä onhan se reilua muita kortensa kekoon kantavia kohtaan. Vai?

Kierrän retorista kysymystäni vapaaehtoisesti, sillä olen alkanut ymmärtää jotain tästä kokonaisuudesta. Ja voin tässä vaiheessa sanoa, että vielä synnytyslaitoksella en ymmärtänyt.

Olen alkanut vakuuttua siitä, että äidin on turha odottaa mitään erityistä vapautusta mistään, vaikka huoltovastuuta ei enää ole. Minulta kysytään edelleen, miksi ostan tietyn firman ravinnoksi kelpaamattomia karjalanpiirakoita jääkaappiin, miksi olen keittänyt perunoita ja lihakastiketta tai miksi olen ollut keittämättä. Miksi ostan Coca Colaa, joka ei ole sitä aitoa, vaan saman näköistä ja makuista toisen firman sokerilientä.  Jonka jälkeen minua informoidaan, että kotona ei ole taaskaan mitään syötävää.

Onneksi tiedän, mitä varten käyn töissä. Se ikään kuin aukenee minulle aina uudelleen.

Pojan elämä muuttui ainakin vapautuneemmaksi. Esimerkiksi satunnaisen tupakan voi imeä äidin silmien edessä ja naukun kaataa kurkkuun ilman ympäriltä kuuluvia loksahtelevia ääniä. Päihteistä on äidillä lupa keskustella vain varovaiseen sävyyn ja valmistautua kuulemaan olevansa aivan liian sinnikäs. Mitä tulee kukkiin ja mehiläisiin - niistä meillä ei ole puhuttu enää sen jälkeen, kun luin pojan yläasteella kirjoittamia terveystiedon kokeen vastauksia. Tajusin, että nykyaikana munasolun hedelmöittämisestä kilpailevat tuhannet siittimet.
Niin ovat ajat muuttuneet. En ole kuitenkaan vielä isoäiti, mistä voi päätellä ehkäisyvalistuksemme riittävyydestä jotain. Onneksi olemme myös kuljettaneet miehenalkuja maailmalla, joten he eivät ole voineet välttyä istumasta täydessä lentokoneessa kitapurje heiluen kirkuvan lapsen vieressä. Se on ehkäisyvalistusta.

Toinen synnyttämistäni pojista on nyt aikuinen. Silti, jos minulta kysytään, montako poikaa minulla on huollettavana, vastaan, että kolme. Omituista matematiikkaa?

Niin kuin biologiakaan ei ole nykyään entisellään, kaikki muukin on muuttunut.
Nykyään sanat mies ja poika ovat toistensa synonyymejä ja niitä käytetään tilanteen mukaan.  Jos kysytään, milloin pojasta kasvaa mies, voi yksiselitteisesti vastata, että täysin ei koskaan.
Ihanaa. Viimein voin riisua mielestäni kuvitelmat äitiyteni vähittäisestä lakkauttamisesta ja kokea itseni tarpeelliseksi läpi elämän.

Renkaiden vaihdon suurin ongelma naisen kyynisestä näkökulmasta

Papiljotit pipon alla tutisten kiristän auton renkaan muttereita ja valmistelen puolustuspuhetta kavereilleni. Tiedän kokemuksesta, että on vain ajan kysymys, milloin joku heittää säälivän kommentin siitä, että itse vaihdan renkaat. Sääliä en kaipaa. En ylenkatsetta tai kerskumistakaan, kuinka jonkun naisen minulle ikinä kelpaamaton mies vaihtaisi kymmenet renkaat viidessätoista minuutissa ja nainen saisi vain viehkosti hymyillä sen ajan portailla.

Miksi minun pitäisi tuntea häpeää siitä, että teen jotain, josta haluan itse suoriutua? Eikö ole suurta tehdä automaattisesti osaamiansa asioita, eikä odottaa toisen tekevän niitä puolestaan? Vai pitäisikö minun nolostua siitä, että ylipäänsä naisena intoudun konttimaan likaisten Hakkapeliittojen parissa, kun minun odotetaan raspaavan kantapäännahkojani tai selaavan Marttakerhon kotisivuja, jotta osaan koristella synttärikakun oikeanlaisilla marjoilla?
Variksen marjat vai paskan marjat? Kas siinäpä ongelma.

Myönnän, vika taitaa olla minussa! Jokin tässä mättää. En ehkä ole tarpeeksi naisellinen nainen? Huolehdin kyllä hygieniastani ja liikun ihmistenilmoilla laittautuneena, mutta sisimmässäni rehottaa varmasti jokin epäkohta, ja onhan nykyaika antanut jokaiselle ongelmalle diagnoosin. Jos en ole niin kuin suurin osa viiteryhmääni, olen jonkin sortin epänormaali. Olisinko mahdollisesti androgyyni, mietin niitatessani Tae Kwon Do-kursseilta oppimallani potkulla pölykapselin kiinni.

Renkaat vaihdettuani pyyhin suihkupuhdasta vartaloani keittiössä miehen puuskahtaessa häkeltyneenä puurolautasensa takaa ja pälätän tästä ongelmastani. Mieheni katsoo minua kuin vajaamielistä ilmiselvästi kaulan alapuolisen osan jo unohtaneena. Kyllä, minä olen androgyyni - kolmas sukupuoli, jonka piirteet jakautuvat tasaisesti maskuliinisiin ja feminiinisiin, meuhkaan. Sitten katson itseäni alistuneena peilistä ja näen jälleen pelkästään naisen.

Luettuani erään ystävättären postauksen sosiaaliseen mediaan, alan jälleen tuntea iloa siitä, että en periaatteessa tarvitsisi miestä mihinkään muuhun kuin... ja sekään ei ole nykyaikana suuri ongelma.
Lisäksi on hyvin tärkeää saada olla androgyyni juuri tässä ajassa, jolloin rovioita poltetaan vain juhannuksen tai vapun kunniaksi. Juhannuksena minun ei tarvitse pelätä muuta kuin etten nouse veneessä seisomaan ja virtsaa laidan yli. Ai niin, en juo viinaa. Ai niin, olen nainen ja pissin istualtani.

Nyt menen hetkeksi parantelemaan ehostustani ja ostamaan ainekset päivälliseen. Ei tarvinne erikseen sanoa, että feminiininen puoleni rakastaa myös naisellisten näyttöjen antamista arkipäiväisessä elämässä.

Ja jos nyt aivan tosissaan ollaan, ongelmani taitaa olla enimmäkseen se, että en ole vieläkään vapautunut sinänsä yhdentekevästä itseeni kohdistetusta negatiivisesta ajattelusta.

Diagnoosini on siten andogyynisen sijasta pelkästään kyyninen.

Lactose-free sunday!

This morning I was about to leave home without any make up, pulling trousers on while running and swearing. And then remembered, oh - it is sunday. Wrapped my blanket tight around me and smiled. This is the day of doing nothing. At least nothing important. Only thinking is allowed. Somewhat.

If I had not drunk redwine yesterday, I would have difficulties to draw the line. I would probably start by staring at case of chicken and read the ingredients - and be reliefed to comprehend that nothing is changed. Chicken is chicken meat, maybe some spice added. I would probably have eaten the bloody menu already and taking a nap right now.

If and if and if.
If the cows would fly, I would also have milk in my fridge. Low fat milk. Oh, the cow milk is really stodgy, I remembered. And then cheered myself up by believing that flying cows would have one udder for fat-free... Slammed the door and grabbed the chicken case again. What? It said "lactose-free". I smiled a bit and tryed to remember when chicken meat started to be counted as milk products. I must have missed the newspaper that day!

Or is it much worse? What if meat producers are aware of finnish people´s state of mind on sundays? As if they already know, that it is easier to spell every single particle than be scared of the consequences? Think if somebody gulp the legs and only after found out that the terrible flatus might actually be from those. Nothing to do with the saturdays drinking list, nope. If there was not any text saying "lactose-free", it would be possible to blame on the poor dish.

So I had some wine yesterday. I am not the one to phone to the chicken producer with my curlers shivering and ask for texts that do not underestimate finnish intelligence. I am kind of unqualified.

That is why I turn my eyes of the line that says "high-protein" and be happy it is unchanged. Chicken meat is still chicken meat - no matter what the wily box says.

Seksuaalista häirintää

Ei, en minä myy tänäänkään pikkuhousujani, totesin posket rusottavina virolaismiehelle, joka kuvitteli myös perjantain olevan torstain kaltainen unelmapäivä lottoajille, purjehtijoille ja hmmm... niin juu, pervoille.

Jotta kehoni välittäisi paremmin sisäisiä tunnelmiani, käänsin alkkarimiehelle sivuprofiilini. Olisin tarjonnut selkääkin, mutta vastakkaisella suunnalla ei ollut mitään muuta kuin siivouspaperirullia ja ihmesieniä. Aivan turhaa esittää siivousfriikkiä tyypille, joka haluaisi vetää pesemättömät alkkarit päähänsä. He could not care less. Olen siitä varma.
Keskityin siis tuijottamaan blog-spotiani. Sen tyhjää sivua. Tätä vartenhan kiikutin tietokoneen työpaikalle? Ja tällä voin antaa oikeutuksen sen olemassaololle palvelutiskin vieressä? Vain voidakseni tuijottaa ymmyrkkäisenä johonkin, kun limainen kielimies väittää "tukkavansa viejlakin mnjusta".

Ilmoitin olevani naimisissa. Mjita? Se ei riitä selitykseksi. Hänkin on ollut kaksi kertaa naimisissa. Naisen kanssa vieläpä, vaikka osteleekin kirpputorilta kieli poskessa omaan käyttöönsä hepeniä ja korkokenkiä. Mitä oikein kauhistelen? Eihän hän toivonut saada jakaa sänkyä kanssani. Noup. Vain saada ostaa tämän päivän jaloissani hinkkautuneet alushousut.
Hänen lähdettyään jäin miettimään, missä kulkee seksuaalisen häirinnän raja. Ja minkä verran häirinnän kohde on itse vaikuttanut kohteeksi joutumiseensa.

Netistä löytyvän tietosanakirjan mukaan seksuaalinen häirintä on vastenmielistä ja ei-toivottua.
Olen samaa mieltä.
Mistä tavanomaisella järjenjuoksulla varustettu vonkamies sitten erottaa palvelualalla työtään tekevien ihmisten naamasta, koska raja on ylitetty ja flirtti kääntynytkin hävyttömäksi häirinnäksi? Palvelutyöntekijähän hymyilee aina. Sen ainakin odotetaan hymyilevän. Ja ei nyt puhuta minusta. Minä saatan jopa osoittaa ovea. Minulla on siihen oikeus, sillä selkäni takana salaa flirttaileva aviomieheni on tämän puljun päätirehtööri.

Siinä vaiheessa, kun minä pyydän asiakasta poistumaan pyyhenaulakko edellä ovesta, on raja ylitetty selvästi. Sanotaanko vaikka näin, että kalsaripervo teki sen tänään. Minä sanoin hänelle selvällä viron kielellä, että njut ei tule mjitaan ja ala enaa kjusu tuota asiaa. Hän kokosi ostoksensa kainaaloonsa ja häipyi. En panisi pahakseni, vaikkei palaisi enää koskaan. Jos ei aikuinen ihminen näe toisen elekielestä olevansa täysi ääliö, se on vähin erin tehtävä muulla lailla selväksi. Sanomalla suoraan. Yleensä suomen kieli riittää.

Lain mukaan seksuaalinen häirintä on myös asianomistajarikos. Ollakseni suhteellisen iloisesti itsekin läppää heittelevä rouvashenkilö, ei sieraimistani kovinkaan usein ropise herneitä. Minua kyllä miehet uskaltavat lähestyä hauskoilla jutuilla ilman pelkoa häpeällisestä tahrasta muutoin blankossa rikosrekisterissä. Mutta varminta on toki katsoa muutakin kuin kaula-aukkoani, kun niitä hävyttömyyksiä heitellään.

Pitsisen kirkasta päivänjatkoa! Katselkaa taivaalle. Näin syksyisenä myrskypäivänä voi nähdä revontulia. Niitä todennäköisemmin tuuli kuitenkin lennättelee pitsikalsareita, jotka ovat karanneet hikisten pervojen tärisevistä käsistä sen ensimmäisen kerran.