Katselin televisiosta brittiohjelmaa, joka sai minut mietteliääksi.
Vauvaperhe seisoi palaneen omakotitalonsa raunioilla surkuttelemassa vakuutuksensa raukeamista ennen tulihelvettiä. Isä ja äiti poseerasivat jämäkkä kypärä päässään lahojen puurakenteiden alla. Äidin sylissä jokelsi vauva, jonka kalju kiilsi kilpaa kypärien kanssa. Vauva hieroi ohimoaan merkitsevästi, mutta vanhemmat vain vaahtosivat vakuutuksestaan.
Pariskunnalla oli suomalaisittain jo ihan riittävä määrä lainaa kuoletettavana, mutta he päättivät rakentaa pystyyn jääneiden tiiliskivien päälle entistä ehomman lukaalin, jonka mittasuhteet vaativat parinsadantuhannen lisälainan. Sitä ei oltu vielä myönnettykään, kun mies jätti varsinaisen työnsä ja muutti rakennusmaalle tuhlaamaan jostain ilmestyneitä käteisvaroja. Mitä ihmettä? Miksi?
Vilkaisin ohimennen naamakirjapäivityksiä. Ystäväni Jakke ilmoitti menevänsä puolen vuoden virkavapaan jälkeen töihin. Kaverit onnittelivat - tai vinoilivat kuten minä. Kerroin, että ihminen on syntynyt tekemään työtä ja kuolemaan, kun ei enää pystyisi siihen.
Tässä kohtaa käännyin sohvalla valaistuneena ja tajusin ymmärtäneeni jotain uutta. Kirjoittamani kommentti ei ollutkaan niin hanurista temmattu kuin sen oli tarkoitus.
Lähestulkoon heti kävelemään opittuaan ihmislasta opetetaan siivoamaan jälkensä. Karkkipaperit roskiin, lelut laatikkoon, astiat koneeseen. Kouluikäisen tärkein tavoite on pakertaa hyviä arvosanoja, olla päätä parempi muita, jotta jonain päivänä voisi kiivetä heidän ylitseen nykyisin erittäin kilpailutetuille opiskelupaikoille. Miksi?
Vain siksi, että saisi työpaikan, jossa voisi paiskoa hommia väsyneeseen eläkeikään asti. Työstä saaduilla nivelrikkoisilla polvilla on syytä kuitenkin kyetä klenkkaamaan apteekkiin lääkereseptijonoon. Kyynärpäitä tarvitaan sielläkin, sillä niitä korkeita jakkaroita ei ole kuin yksi.
Eläkeiän omatoimisuutta ei voi aliarvioida. Ilman sitä voi joutua hoitokotiin, jossa ei saa nykyään edes ruokaa, kehutaan.
Sen lisäksi, että oivalsin elämän olevan aika tylsää, hahmotin edellä kuvaillun skenaarion koskevan vain osaa meistä. Ne, jotka äheltävät niska jumissa päätyäkseen sille korkealle jakkaralle apteekkiin, ovat keskiluokkaa. He ovat niitä, joiden elämän tarkoitus on rakentaa ja ylläpitää ympäristöä varakkaita varten. He ovat myös niitä, jotka eivät onnistuneet kipuamisessa, vaan putosivat telineiltä jossain ennalta arvaamattomassa paikassa. Eivätkä he onnistuneet syntymään perheeseen, jossa annettiin kultalusikka, design-vaatteet ja golfmaila jo ristiäisissä.
Kaikki alkaa siitä, kun arpa on heitetty geenirihmastossa. Joko perit keinot edetä päitä myöten tai joudut pilariksi rakenteisiin.
Keskiluokkaiset pakertavat yläluokan puitteet juuri sinä aikana, kun se puttaa viheriöllä. Rahakkaiden mailojen heilahtelun tahtiin heiluvat imurinvarret sviiteissä ja kokinlakit gourmet-keittiöissä. Aina siihen asti, kun työläinen vapautuu eläkkeelle, jonka määrä pienenee valtaasanelevien, arpaonnella koottujen hallitusten päätösten myötä.
Kypärät päissään seisovat perheen isä ja äiti laittoivat muuten uuteen taloonsa samanlaisen olkikaton kuin palaneessa talossa oli.
Jotkut asiat eivät muutu koskaan. Epätasajakoa ja arpaonnea, elämänmittaista rakentamista.
Muistakaa kuitenkin se kypärä!
