Synnytin ensimmäisen poikani aikana, jolloin odotusarvo aikuistumisiän suhteen oli noin kahdeksantoista vuotta. Olen suhteellisen simppeli nainen, joten ajattelin, että tuon ikämarginaalin jälkeen minulla on yksi huoli vähemmän. Unelmoin myös katkeamattomista yöunista, säästyneistä rahoista ja hyväkuntoisista hermoista. Ajattelin, että jotain muuttuu oleellisesti - muutakin kuin että lakkaan saamasta lapsilisää.
Lapsilisistä voisin purnata pitkän pätkän, mutta koska purnaus ei todennäköisesti vaikuta lakiin, päädyn toteamaan, että jälkeläinen ei todellakaan lakkaa kuluttamasta 17-vuotiaana. Toimisikohan, jos sanoisi pojalle, että lapsilisän loppuminen on valtion vinkki - nyt kuuluisi olla ammatti luettuna ja oma luukku katsottuna! En vain suoralta kädeltä saa mieleeni yhtään ammattia, johon valmistutaan heti peruskoulun loppumisen jälkeen...
Juridisesti ja kuvainnollisesti poika siis astuu ulos luukkuhousuistaan ja kolkuttaa ensimmäisen kerran Alkon ovea 18-vuotiaana. (Kuvakieli kannattaa ottaa huomioon tuossa housuasiassa ja unohtaa viinakaupan kohdalla.) Poikani on lakannut olemasta poika pienellä peellä. Hän on täysikokoinen kaikin mitattavin osin. Minusta itsestäni on tullut pieni kaikin kriteerein - en tiedä mistään sen enempää, olen jopa päätä lyhempi ja varsin vanhanaikainen, mitä tulee kasvatusasioihin.
Niin, minähän ajattelin joskus, että miehet alkavat ottaa vastuuta itsestään aikuistuttuaan, eikä minun tarvitse kytsiä heitä kotiin aamuyön hämyisinä tunteina. He ilmoittavat itse, missä ovat, sillä syöväthän he edelleen ostamaani ruokaa ja maksattavat minulla laskujaan. Vai?
He myös siivoavat itse jälkensä, sillä onhan se reilua muita kortensa kekoon kantavia kohtaan. Vai?
Kierrän retorista kysymystäni vapaaehtoisesti, sillä olen alkanut ymmärtää jotain tästä kokonaisuudesta. Ja voin tässä vaiheessa sanoa, että vielä synnytyslaitoksella en ymmärtänyt.
Olen alkanut vakuuttua siitä, että äidin on turha odottaa mitään erityistä vapautusta mistään, vaikka huoltovastuuta ei enää ole. Minulta kysytään edelleen, miksi ostan tietyn firman ravinnoksi kelpaamattomia karjalanpiirakoita jääkaappiin, miksi olen keittänyt perunoita ja lihakastiketta tai miksi olen ollut keittämättä. Miksi ostan Coca Colaa, joka ei ole sitä aitoa, vaan saman näköistä ja makuista toisen firman sokerilientä. Jonka jälkeen minua informoidaan, että kotona ei ole taaskaan mitään syötävää.
Onneksi tiedän, mitä varten käyn töissä. Se ikään kuin aukenee minulle aina uudelleen.
Pojan elämä muuttui ainakin vapautuneemmaksi. Esimerkiksi satunnaisen tupakan voi imeä äidin silmien edessä ja naukun kaataa kurkkuun ilman ympäriltä kuuluvia loksahtelevia ääniä. Päihteistä on äidillä lupa keskustella vain varovaiseen sävyyn ja valmistautua kuulemaan olevansa aivan liian sinnikäs. Mitä tulee kukkiin ja mehiläisiin - niistä meillä ei ole puhuttu enää sen jälkeen, kun luin pojan yläasteella kirjoittamia terveystiedon kokeen vastauksia. Tajusin, että nykyaikana munasolun hedelmöittämisestä kilpailevat tuhannet siittimet.
Niin ovat ajat muuttuneet. En ole kuitenkaan vielä isoäiti, mistä voi päätellä ehkäisyvalistuksemme riittävyydestä jotain. Onneksi olemme myös kuljettaneet miehenalkuja maailmalla, joten he eivät ole voineet välttyä istumasta täydessä lentokoneessa kitapurje heiluen kirkuvan lapsen vieressä. Se on ehkäisyvalistusta.
Toinen synnyttämistäni pojista on nyt aikuinen. Silti, jos minulta kysytään, montako poikaa minulla on huollettavana, vastaan, että kolme. Omituista matematiikkaa?
Niin kuin biologiakaan ei ole nykyään entisellään, kaikki muukin on muuttunut.
Nykyään sanat mies ja poika ovat toistensa synonyymejä ja niitä käytetään tilanteen mukaan. Jos kysytään, milloin pojasta kasvaa mies, voi yksiselitteisesti vastata, että täysin ei koskaan.
Ihanaa. Viimein voin riisua mielestäni kuvitelmat äitiyteni vähittäisestä lakkauttamisesta ja kokea itseni tarpeelliseksi läpi elämän.
