lauantai 20. lokakuuta 2012

Kellä on oikeus suruun?



Suru on ilon vastakohta. Kun ihminen menettää jotain rakasta, itselleen tärkeää, suru tulee tekemättä, tilaamatta ilon jättämään tyhjään aukkoon.
Suru on inhimillinen tunne - mieliala, jonka valtaan terve ihminen joutuu lähes väistämättä elämän varrella. Voisi myös sanoa ettei elämää voi elää pelkästään onnen kehdossa; niin oleellisia asioita menetykset ihmisyydessä ovat.

Mutta kuka määrittelee sen, mikä on sopiva aika kokea surua, ja milloin surullisuus on jopa kokonaan kohtuutonta?

Netissä tiuskitaan, kuinka typerää on surra sitä tai aivan ällistyttävää surra tuota. Jopa keskenmennyttä raskautta on joidenkin mielestä turha itkeä. Ja ääliöitä ovat he, jotka vollottavat muiden kuin ihmisten perään.
Meiltä kuoli koira.
Miten kauan saan itkeä? Mitä sanon tuntikausia lohduttomasti itkevälle kumppanilleni, jolle koira oli hetkittäin ainoa positiivisia signaaleja huiskien ja nuollen suonut läheinen? Silloin, kun minä allekirjoitutin vastenmielisiä papereita ja käänsin hänelle selkäni, koira laski korvansa päätä myöten, katsoi myötäeläen miestäni silmiin ja nuolaisi kasvoja. Kun mies vastasi hellyyteen, koira antoi tuplasti lisää huiskutuksia ja haukahti rohkaisevasti.

Koira vinkui ilosta tullessani töistä kotiin kymmenen vuoden ajan. Viimeistä edellisenä päivänä se ei päässyt enää ovelle, sillä jalat eivät kantaneet. Mutta sen karvattomaksi ajellusta hännästä kuului pauke, kun se heilutti sitä lattiaa vasten. Tiesin löytäväni iloisen ilmeen nurkasta, portaiden alta.

Tänään on ensimmäinen päivä, kun nousimme sängystä ilman yhtään kaivonhajuista aamupusua. Kestopusuttelijamme on kirmailemassa toisten edesmenneiden koirien kanssa kivuttomassa, hellien lemmikkien paratiisissa.

Esikoiseni sinnitteli ruokapöydässä pala kurkussaan. Hänen ystävänsä olivat ilmoittaneet osanottonsa koiran kuoleman johdosta, mikä oli hänen mielestään hieno ele. Yksi niistä ystävistä oli menettänyt oman isänsä vuosia sitten. Tämä nuori mies kuitenkin ymmärsi jotain oleellista surusta. Se on omakohtainen kokemus. Kuopustani suru koskee kovemmin. Hän oli mukanani pikkupoikana hakemassa koiraa Pasilan rautatieasemalta. Hänen bassoääninen itkunsa kuuluu vieläkin korvissani, eikä sitä poistanut hiusten silittäminen ja muistuttaminen, että kyse oli vain koirasta.

Loppujen lopuksi - menettääkö ihminen mitään osoittaessaan myötäelämistä toisen surussa, vaikka ei itse surun rakennetta ja surun kohdetta tuntisikaan? Eikö ihmisen tehtävä tässä maailmassa ole auttaa toista vastamäessä ja riemuita yhdessä myötäisessä? Yksikään meistä ei ole tunteiden tuomari eikä niin viisas, jotta voisi määritellä oikeutuksen menettämisen suruun.
Jopa äiti, jonka rakastama lapsi varttuu rikolliseksi ja kuolee huumeisiin, saa vapaasti huutaa menettämisen tuskaansa.

Sekä hän että varsinkin hän.